Piha, jossa tärkeintä on helppohoitoisuus

Tämän vuoden piha olisi kateellinen viime vuoden pihalle, jos se olisi mahdollista. On varmaan lupa syyttää vauvaa siitä, että kuopsutus takapihalla on jäänyt minimiin. Onneksi pihaamme voi kutsua helppohoitoiseksi. Sieltä löytyy perennoja, raparperi, ikivihreitä ja sora-alue, jotka eivät juuri hoitoa kaipaa. Kunhan ruohikon on leikannut silloin tällöin, pihan yleisilme on pysynyt melko siistinä niin, että siinä on voinut lepuuttaa silmiään.

Mutta yksi asia on paremmin kuin viime kesänä! Taloyhtiössämme pidettiin aidanmaalaustalkoot, ja nyt valkeat puuaidat hohtavat jälleen kirkkaina. Koko pihan ilme freesautui homman myötä, ja myös vanhat herttavuorenkilvet näyttävät entistä paremmilta.

Alkukesän muutamia ruukkukukkia miettiessäni yritin valita helppohoitoisia lajikkeita, mutta valitettavasti olen laiminlyönyt niiden vähienkin kastelua. Upotetuissa peltiruukuissa kasvaa yrttien sijaan kukkia - syynä jälleen helppohoitoisuus. Viime vuonna istutin ristikkoaidan eteen vähän tuurilla jotain korkeaa perennaa (nimet eivät ole vahvuuteni). Maasta nousi heti toukokuun lämpimien päivien vauhdittamana kauniita violetteja kukkia. Kelpaa!

Haaveilen vielä isosta värikkäästä perennapenkistä pihan takaosaan, jolloin leikattavaa nurmea olisi vieläkin vähemmän. Tässä vaiheessa kesää uskallan jo luvata itselleni, ettei penkki taida olla tämän vuoden hommia. Ehdinpähän suunnitella sen sitäkin perusteellisemmin.

Keväällä olin iloisesti yllättynyt, kuinka hyvin viime kesänä tehty sora-alue selvisi talvesta. Hieman harjailin soraa tasaisemmaksi alueelle, mutta kivet olivat liikkuneet lumen ja sen sulamisen aikana todella vähän. Keräilin alueelta isoimmat kuivuneet lehdet ja roskat, ja sorapinta näytti jälleen kuin uudelta. Tykkään sora-alueen skarpista ilmeestä ja kivien harmaan, terassilautojen ruskean ja nurmen vihreän liitosta.

 

Käynnissä on kasvikoe - saako vaahterasta viherkasvin?

Nyt liikutaan todella tuntemattomilla vesillä. Minulla on maljakossa pieni vaahteran taimi.

Siistin viikonloppuna pihalla pensasaitaa, jonka alle on kasvanut naapurin vaahteran ansiosta pieni taimitarha. Vastaan tuli yksi niin sopusuhtainen ja nätti taimi, etten raaskinut heittää sitä kompostikasaan muiden kanssa. Sen sijaan toin taimen sisälle ja laitoin sen kasvattamaan juuriaan hieman lisää isoon maljakkoon.

Pieni taimi on todella ihastuttava yksityiskohta keittiössä. Aamupalalla ihastelen juuren monimutkaista verkostoa, iltaisin katselen sohvalta sen graafisen herkkää muotoa.

Toivon mukaan tämä pienokainen vahvistuu niin, että voin yrittää kasvattaa sitä ruukussa hieman lisää. Saa nähdä, miten käy. Onko kenelläkään kokemusta moisesta touhusta?

Vanhan maatilan pihalle on ihan turha laittaa mitään pientä

Takana on ihana, aurinkoinen kesäviikonloppu. Auringonpaisteeseen sopii hyvin katsella kesäisiä pihakuvia maalaismaisemista perheeni kesäpaikalta. Aiemmin olen esitellyt tästä rakkaasta paikasta ulkosaunan, nukkuma-aitan sisustuksen, tuvan remontin parissa osassa, 1, 2, ja uuden laajennusosan remontin muutamassakin osassa, 1, 2, 3 ja 4.

Perheeni kesäpaikalla, isäni lapsuudenkodissa, on valtava piha, jossa riittää nurmikkoa, isoja istutusalueita, marjapensaita, paikka kasvimaalle ja no, tilaa! Pihalla nurmikon ajokin kestää tunteja. Minä en jaksaisi noin isoa lääniä ajaa, mutta sisareni ja vanhempani todella rakastavat isoa nurmikenttää. Ja onhan sitä rauhoittavaa katsella. Tuolla nurmialueella olen siskojeni kanssa leikkinyt lapsena keppihevosleikkejä, hippaa, juossut kilpaa, pelannut pesäpalloa, harjoitellut agilityä koirani kanssa, ajanut ensimmäistä kertaa traktoria ja autoa... Mökillä olen viettänyt kaikki kesäni alaikäisenä ja edelleen mökille on päästävä pari kertaa kesässä.

Mitään pientä tälle pihalle on turha laittaakaan, kuten istutusalueista näkee. Niissä on kivenjärkäleitä, pensaita, korkeita kukkia ja niin edelleen. Kivet sopivat pihalle erityisen hyvin vanhan kiviaidan kaveriksi. Mökin pihan ilme on vanhempieni ja toisen sisareni aikaansaannosta ja viitseliäisyyden tulosta ja näyttää aina hyvältä työn tuloksena. Pitemmittä puheitta kuvien kimppuun.

Retrokasvi vuorenkilpi on puutarhan helpoin tyyppi

Tiedän, että monen vanhan pihan kasvi vuorenkilpi jakaa mielipiteet aika vahvasti. Toiset eivät haluaisi koko mummokasvia enää nähdäkään ja osa tykkää. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

Kerron teille lyhyen tarinan, joka muutti mielipiteeni vuorenkilpien suhteen. Meillä kasvaa herttavuorenkilpeä muun muassa takapihalla aidan vieressä (tai ainakin luulen, että kyseessä on juuri herttavuorenkilpi). Kun aloin suunnitella sora-aluetta samalle puolelle pihaa, mietin pitäisikö aidanvierus tyhjentää, jotta soran saisi vietyä aitaan kiinni. Olin kuitenkin viime syksynä ja uudelleen keväällä putsannut herttavuorenkilpien juurelta pois kuolleet lehdet, joten ajattelin katsoa, oliko työlläni mitään merkitystä. Lisäksi aidanvierus näytti siltä, että jokin reunuskasvi ei olisi pahitteeksi. Muistelin, että viime kesänä vanhat kasvustot olivat näyttäneet vähän surkeilta. Ehkä tänä vuonna homma olisi toinen.

En tiedä vaikuttiko siivoaminen vai mikä, mutta vanhat vuorenkilvet kukoistavat ja ovat innostuneet jopa kukkimaan. Lehdet kiiltevät tummanvihreinä ja kurottelevat vahvoina kohti taivasta.

Sora-alue on saanut oikein terhakan reunuksen näistä vanhuksista, joten en enää missään nimessä halua kaivaa niitä pois penkistä. Tykkään raparperimaisista lehdistä, mutta erityisesti siitä, ettei näitä tarvitse kastella eikä hoitaa koko kesänä. Ehkä syksyllä jälleen putsaan kuolleet lehdet pois. Jos sillä selviää, niin vähään ovat tyytyväisiä. Olisiko vuorenkilvestä jopa uudeksi pihan trendikasviksi?

Tuokiokuva: Illalla viimeiseksi vielä raparperia